Tammi-helmikuun dekkarit

Tammi- ja helmikuussa luin kolme dekkaria.


5. Kate Atkinson: Joka lapsia ja koiria rakastaa



Olen pitänyt joistakin lukemistani Atkinsonin kirjoista kovasti, mutta osa taas on jättänyt täysin kylmäksi. Tähän en meinannut päästä sisälle ollenkaan. Luin ja luin, mutta tarina ei vaan tuntunut aukeavan tai vetävän mukaansa. Yksi entinen poliisi ostaa kadulta lapsen, toinen pelastaa kaltoinkohdellun koiran. Kirjan nimi saa selityksensä, mutta muutoin tämä ei kyllä syystä tai toisesta innosta yhtään. Olisikohan minun pitänyt muistaa henkilöt edellisistä kirjoista? En muistanut.

Tämä ei ole huono, tylsä tai vaikea kirja, mutta aika tahmeaksi tämän kahlaaminen jäi. Lopulta luin tätä ihan mielelläni, mutta hitaasti enkä kovin innoissani. Loppuun pääsin, lopulta.

Arvio: 3-/5
Luettu tammikuun alussa

6. Lars Kepler: Vainooja



Tyypillinen, laadukas, vetävä ruotsalaisdekkari, jossa murhia, käänteitä ja raakuuksia riittää. Joku kuvaa kotona olevia naisia, lähettää videonpätkät poliisille ja hetkeä myöhemmin naiset löytyvät raa'asti murhattuina. Tapahtumaa tutkivat poliisit Margot ja Adam, entinen poliisi Joona sekä psykiatri Erik. Olisin toisessa mielentilassa saattanut ahmaista koko tiiliskiven yhdessä viikonlopussa, mutta nyt ei vaan jotenkin innostanut. Vasta tärkeimmän käännekohdan jälkeen aloin lukea tarinaa ahmimalla. Yllättäviä käänteitä tarinassa kieltämättä on sen verran, että lukija haluaa tietää, mitä lopulta tapahtuu. Ruotsalaiset osaavat tämän lajin, vaikka paljon dekkareita lukeneena tämä sama rakenne alkaa jo hivenen kyllästyttää.

Arvio: 3+/5
Luettu tammikuun puolivälissä

7. Leena Lehtolainen: Surunpotku



Surunpotku? Muistan ennenkin ärsyyntyneeni Lehtolaisen romaanien nimistä. Tässä tarinassa suru potkaisee ainakin kansanedustajaa, jonka puoliso löytyy kirkosta verisesti murhattuna sekä Maria Kallion kollega Koivua, jonka nuori tytär on kuolemansairas. Tarina keskittyy kuvaamaan poliitikon puolison murhan selvittelyä poliisien resurssien pienentyessä ja koko Kallion osaston ollessa lakkautusuhan alla.

Lehtolaisen ystävät pitänevät tästä. Tarina on ihan vetävä, sujuva ja helppolukuinen, tosin Lehtolaisen tyyliin myös hieman paasaava ja alleviivaavan selittelevä. Hyvää ja viihdyttävää matkalukemista, kirjallisuutena ei erityistä.

Arvio: 3/5
Luettu tammikuun lopussa ja helmikuun alussa

Yksi pieni nuortenkirja

4. David Almond: Nimeni on Skellig



Ihan kiva, lyhyt ja helppolukuinen nuortenkirja Michaelista, joka muuttaa uuteen ränsistyneeseen kotiin ja jolle syntyy liian aikaisin pikkusisko. Autotallista löytyy omituinen otus Skellig ja naapurista kotikoulua käyvä omalaatuinen tyttö. Toisaalta tarina on helppo, toisaalta se ei ole kovin konkreettinen. Mahtavatko tottumattomat teinit tulkita tätä liian kirjaimellisesti ja sen myötä pitää tarinaa liian kummallisena? Kuulen jo elävästi korvissani äänet: "En tajuu!"

Hugh Howey: Kohtalo

3. Hugh Howey: Kohtalo



Siilo-saagan päätösosa olisi pitänyt lukea heti ykkös- ja kakkososien jälkeen. Vaan kun luin ensimmäisen osan Siilo, eipä ollut muita osia vielä edes suomennettu. Olisin halunnut muistaa aiempien osien, varsinkin ykkösosan tapahtumien yksityiskohdat tarkemmin, koska tämä on kuitenkin niin selkeästi yksi iso tarina. Odotin mielenkiinnolla, mitä tuleman pitää.

Siilossa 18 asustava, ensimmäisestä osasta tuttu Juliette puhkaisee reiän toiseen siiloon ja käy ulkomaailmassa hakemassa näytteitä, jotka tarjoavat hänelle täysin uutta ja odottamatonta tietoa. Tämä on liikaa, joillekin, jossakin ja hetkessä koko siilon väki on hengenvaarassa. Toivoin tarinan henkilöille hyvää, mutta olin varma, ettei tästä kovin valoisa tai aurinkoinen tarina voi tulla. Eikä tullutkaan. Salaliittoja, väkivaltaa ja kuolemaa on mukana riittämiin. Tarinan puolivälissä huomasin,  että aloin hieman menettää kiinnostustani. Liekö tarinaa kuitenkin pitkitetty liikaa? Loppua kohden mielenkiinto luonnollisesti palasi, ja halusin tietää, mitä tapahtuu. Loppu on odotettavissa ja tarinalle sopiva. Trilogia on lukemisen arvoinen.

Arvio: 4/5

Anu Silfverberg: Äitikortti

2. Anu Silfverberg: Äitikortti



Tammi-helmikuun kirja omasta hyllystäni

Otin tämän matkalukemiseksi yksinkertaisesti siitä syystä, että tämä on pienikokoinen ja kevyt kirja. Se on odottanut lukuvuoroaan hyllyssäni jo kauan ja ehdottomasti minun olisi pitänyt lukea tämä vuosia aiemmin, ehkä jo 20 vuotta sitten, vaikkei tämä silloin ollut ilmestynytkään. Aihe, äitiys ja lisääntyminen, on osaltani loppuunkäsitelty, mutta vuosia aiemmin olisin luultavasti innostunut tästä kirjasta. Nyt tämä ei tunnu tarjoavan mitään uutta tai tuoretta pähkäiltävää tai pureksittavaa. Eniten, edelleen, kirjassa kiinnosti pohdinnat siitä hankkiako lapsi vai ei ja mistä syistä. Kertojan lapsen synnyttyä menetin mielenkiintoni kokonaan ja imetyksestä jaarittelu lähinnä pitkästytti. Olen aina ollut samaa mieltä siitä, että omien lasten hoitaminen kotona ei ole työtä sen enempää kuin omien pyykkien peseminen tai oman olohuoneen lattian imurointi. Se on vain elämää.

Todellakin - 15 - 20 vuotta sitten olisin ehkä innostunut tästä kirjasta, ilahtunutkin. Nyt vain ajattelin, että onneksi aikanani valitsin oikein, vaikka valitsinkin eri tavalla kuin muut.